Onko nykykoulu äärimmäinen kompromissi, jossa ei ole todellisia voittajia?

"Opettajat haluaisivat kovasti toteuttaa kutsumustaan ja palvella lasten ja nuorten kehittymistä parhaiksi versioiksi itsestään. Sen sijaan he usein kokevat toimivansa järjestyksen ylläpitäjinä monihäiriöisessä ympäristössä, jossa he joutuvat väkisin opettamaan liian paljon asiaa liian vähässä ajassa liian heikot lähtötiedot omaaville oppilaille."

Ihan alkuun on todettava, että laadukas koulutus on sivistyksen ja yhteiskunnan kehittymisen elinehto, ja tarkastellessa ihmiskunnan historiaa taaksepäin, tämän hetkinen tapamme kouluttaa kokonaisia sukupolvia on laadukkainta, mihin ihmiskunta on historiansa aikana kyennyt.

Vastaavasti vähän huonomminkin järjestetty koulu on parempi kuin ei koulua ollenkaan. Koulu on yksi yhteiskuntamme ja sivistyksemme tukipilareista ja sillä on kriittisen tärkeä tehtävä nyt ja tulevaisuudessa.

Koulun tärkeyden johdosta sitä tulee kuitenkin pystyä tarkastelemaan avoimesti ja kriittisesti, jotta parannamme mahdollisuuksiamme vahvistua ja kehittyä niin yksilöinä kuin yhteisöinä.

Tapa järjestää nykykoulu ei perustu tieteeseen

Ensimmäinen ilmiselvä havainto on, että nykykoulu ei perustu tieteeseen. Neurotiede ja ymmärryksemme aivoista, oppimisesta sekä ihmisen perimmäisestä luonteestakin on kehittynyt ja muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Tiede on monella alalla ottanut valtavia harppauksia eteenpäin ja monet aiemmista puutteellisista tai virheellisistä käsityksistämme ovat muuttuneet perustavanlaatuisesti.

Tavalla järjestää nykykoulu on sen sijaan historiallinen perusta, jonka pohjalta se muovautuu hitaasti poliittisten, yhteiskunnallisten ja ammattijärjestöjen aatteiden ja tavoitteiden ristipaineessa. Tässä ristipaineessa ei lähtökohtaisesti kysytä, miten ihminen oppii parhaiten, miten koulu pitäisi nykytieteen valossa järjestää tai mikä edes olisi parasta lapsille ja nuorille.

Tätä ajatusta vasten tuleekin mieleen kysymys, onko nykykoulu äärimmäinen kompromissi, jossa ei ole todellisia voittajia.

Nykykoulun pimeämpi puoli

Jos tarkastellaan koulua avoimesti ja kriittisesti havaitaan, että se ei mitenkään mairittelevasti palvele lapsia ja nuoria, opettajia tai yhteiskuntaa.

Lapsilla ja nuorilla esimerkiksi kiinnostus kouluun ja oppimiseen laskee koulu-uran edetessä. Motivaatio on monella jo viimeistään yläkoulussa heikkoa, eivätkä heidän itsetunto, itsetuntemus tai itsesäätely kehity niin hyvin kuin ne voisivat kehittyä. Opiskelutaidot jäävät pänttäämisen ja pintaoppimisen tasolle pitkäjänteisen syväoppimisen sijaan, eivätkä he välttämättä opi tunnistamaan omia vahvuuksiaan. Lisäksi ilmenee kouluahdistusta, stressiä sekä koulukiusaamista.

Opettajilla on kiire. Opettajat haluaisivat kovasti toteuttaa kutsumustaan ja palvella lasten ja nuorten kehittymistä parhaiksi versioiksi itsestään. Sen sijaan he usein kokevat toimivansa järjestyksen ylläpitäjinä monihäiriöisessä ympäristössä, jossa he joutuvat väkisin opettamaan liian paljon asiaa liian vähässä ajassa liian heikot lähtötiedot omaaville oppilaille. Sitten yritetään turhautuneina paikata edellisiltä vuosilta aiheutuneita aukkoja ja puutteita oppimisessa, ja loputon tanssi kiireen ja riittämättömyyden tunteen daamina tai kavaljeerina on käynnissä.

Yhteiskunta signaloi osaajapulasta. Se saa käyttöönsä liian vähän riittävän korkeasti koulutettuja nuoria. Sen sijaan se saa vielä siedettävän määrän syrjäytyneitä ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria sekä runsaasti yhteiskuntakelpoisia, tottelevaisia, heikon aloitekyvyn ja luovuuden omaavia itsetuntemukseltaan vajavaisia nuoria, jotka toki olisivat teollisen yhteiskunnan näkökulmasta ihanteellista työvoimaa, mutta nyky-yhteiskunnan tarpeiden näkökulmasta parasta ennen päiväyksen ylittäneitä entisiä ihannekansalaisia.

Nykykoulu on kompromissi

Toisaalta tarkasteltuna jokainen osallinen saa koululta kuitenkin jotakin. Juuri sen verran, että koulu näyttäytyy kaikkien silmissä lopulta ihan siedettävältä yhtälöltä.

Lapsilla ja nuorilla koulun eteneminen on sidottu oppimisen sijaan aikaan, joten koulu ja elämä etenee koko ajan riippumatta siitä mitä tekee. Hintana on alistuminen siihen, että vain on ja passiivisesti oleilee sekä vähän yrittää näykkiä kirjan kulmia ja oppia (lue: näennäisoppia) asioita, jotka eivät kiinnosta juuri yhtään tai ollenkaan. Toivo paremmasta ja kiinnostavammasta tulevaisuudesta kuitenkin elää monessa vahvana, kunhan ensin vain lusitaan tämä vaihe ohi.

Opettajat saavat olla kutsumusammatissa, josta saa ihan kelvollista palkkaa ja varman eläkeviran. Sitä vasten uskaltaa ottaa asuntolainaa ja perustaa perhettä. Vaikka kouluarki ei lopulta ollutkaan sitä, mitä opettajankoulutuslaitoksessa utopistista ja ideologista tulevaisuutta mielikuvissaan elänyt todellisuuteen pettynyt opettajanalku kuvitteli, on opettajan virkasuhde monelle kuitenkin paras diili, mitä uskalletaan unelmien pumpulipilven takaa realistisesti kuvitella. Kyllä tämän vielä sinnitellen kestää, kunhan työehdot ja -olot eivät tästä enää heikkene.

Yhteiskunnan näkökulmasta yhteiskuntajärjestys on vakaa ja ihmisten elämä soljuu eteenpäin portaalta toiselle. Koneisto vaikuttaa hyvin rasvatulta ja tilanne on muutenkin oikein kelvollinen, erityisesti kun asiaa tarkastellaan historiallisesti tai moniin muihin maihin verrattuna. Jos nyt ei liian tarkkaan tuijoteta viime vuosien oppimistulosten tai kouluhyvinvoinnin laskua osoittavia mittareita, niin pää tuntuisi olevan edelleen vahvasti pinnalla.

Etäämmältä kokonaisuutta tarkastellessa on kuitenkin selvää, että koulu on kaikkien osa-alueiden näkökulmasta kompromissi. Tilanteessa, jossa jokainen osa-alue kokee lähestyvän sietokykynsä alarajaa ja yhtään enempää ei kukaan haluaisi enää venyä omalta kannalta huonompaan suuntaan, voidaan koulun ajatella olevan myös äärimmäinen kompromissi.

Lisäksi kun koulua kehitetään usean osa-alueen ristipaineessa, jossa yhden hyvä saattaa lyhyellä aikajänteellä olla toiselle heikennystä, ei koulu demokraattisessa yhteiskunnassa ehkä voikaan olla mitään muuta kuin kompromissi. Kunnes joskus tulee disruptio tai vallankumous, joka muuttaa kaiken.

Onko nykykoulussa todellisia voittajia?

Nopealla pintatarkastelulla saattaa näyttää, että nykykoulussa olisi sekä selkeät voittajat että häviäjät. Ja jako voittajiin ja häviäjiin ei ole missään määrin oikeudenmukainen tai tasa-arvoinen.

Koulu vaikuttaa sopivan tietyt persoonallisuuspirteet omaaville ja akateemisesti sopivan älykkäille ihmisille epäsymmetrisen hyvin. Kärjistäen ja mutkat suoristaen voitaisiin esittää, että kiltti, tunnollinen ja riittävän, mutta ei liian älykäs lapsi ja nuori näyttäisi oppivan oman potentiaalinsa ylärajoilla nykykoulussa. Samalla kun kaikki muut alisuoriutuvat, passivoituvat, syrjäytyvät tai jopa traumatisoituvat.

Toisaalta osa omalla ääritasollaan koulua suorittava nuori kokee valtavia paineita, ahdistusta ja stressiä kilpaillessaan itseään ja odotuksiaan vastaan koulumenestyksen huipulla. Lisäksi monen opettajien silmissä loistaneen "kympin oppilaan" kirkkaus himmenee työelämän todellisessa koulussa, jossa pelin henki ja säännöt eivät enää nostakaan tunnollisia ulkoaoppimisen mestareita korkeimmille jalustoille. Yhtäkkiä tarvitaankin luovuutta, epävarmuuden sietokykyä, ongelmanratkaisukykyä, rohkeutta haastaa vanhoja rakenteita sekä yhteistyö- ja kommunikaatiotaitoja.

Tässä vaiheessa estradille nouseekin moni koulukulttuurin päähän potkima, mutta vielä terveen itsetunnon, ihmisyyden ja toivon säilyttänyt kroonistunut alisuoriutuja, joka nouseekin otsaan hakattujen leimojen ja ennakko-odotusten vastaisesti kukoistukseen ja joka työntekijänä saattaa olla luovuuden, ennakkoluulottomuuden ja vastoinkäymisten sietokyvyn näkökulmasta huippuluokkaa.

Jos koulua tarkastelee koko elämän mittakaavassa, kummat ovat koulun todellisia voittajia? Ihminen syntyy uteliaana, luovana mestarioppijana, jolta kuitenkin puuttuu aivan kaikki tieto ja ymmärrys itsesäätelystä, itsetuntemuksesta, ympäristön tuntemuksesta sekä omasta ja muiden kulttuureiden tuntemuksesta. Meillä olisi valtavasti potentiaali oppia syvällisesti itsestämme, toisistamme ja yhteistyön mahdollisuuksista siten, että löydämme samalla vahvuutemme ja kasvamme terveeseen ja tasapainoiseen minäkuvaan.

Valitettavasti koulu tukee tämän kaiken onnistumista heikosti. Me tulemme kyllä ihmisinä ja ihmiskuntana tulevaisuudessa nykyistä paljon viisaammiksi, mutta olemme vielä hyvin kaukana siitä, mitä voisimme olla. Tästä syystä koen, että nykykoulussa ei ole todellisia voittajia.

Miten koulu sitten pitäisi järjestää?

Vastaus kysymykseen "Miten koulu pitäisi järjestää?" riippuu täysin siitä, keneltä asiaa kysyy. Kysytäänkö asiaa tieteeltä, lapsilta ja nuorilta, opettajilta ja ammattijärjestöiltä, poliitikoilta ja valtaapitäviltä vai yhteiskunnalta sen tulevaisuuden tarpeista käsin?

Kouluyhtälön eri puolilla on osittain yhtenevät ja osittain ristiriitaiset lyhyen tähtäimen intressit, mistä syystä kompromissia voidaan uudistaa vain uusilla kompromisseilla.

Ehkä koulun kehittämistä tulisikin tarkastella yhteisistä arvoista käsin. Minkälainen on meidän kaikkien yhteinen ihmiskuva ja arvot kasvamiseen, oppimiseen ja elämään liittyen? Uskon, että ne olisi mahdollista määrittää yhdessä ja sulassa sovussa kaikkien kouluun liittyvien osapuolten kesken. Ja sen jälkeen tiedettä hyödyntäen muodostettaisiin uusi koulu tukemaan yhteisiä arvojamme. Ja jokainen osapuoli pidättäytyisi ajamasta vain omaa etuaan tai nurisemaan, kun uusi koulu näyttäisikin heikentävän tiettyjä saavutettuja lyhyen tähtäimen etuja, ja uskoisimme jokainen vahvasti ja määrätietoisesti, että yhteinen hyvä koituu kaikkien hyväksi pitkällä aikavälillä.

Mahdoton yhtälö, tiedetään, mutta saahan sitä aina unelmoida.

Koulutusta opettajille:

Haluatko oppia tarkastelemaan koulua uusista näkökulmista ja kehittämään opettajuuttasi yhdessä lähikollegoidesi kanssa?

Mikäli kyllä, Pekka Peuran luoma Maailmanluokan täydennyskoulutus opettajille -verkkokoulutus on sinua varten.

Lue lisää tästä linkistä ja ilmoittaudu mukaan!